Villiviini ja tädykkeet tuovat väriä loppukesän ja syksyn puutarhaan

Syksyllä lehdistöstä erottuvat sinimustat marjat, jotka lisäävät köynnöksen koristearvoa. Marjat eivät ole syötäviä. Aiemmin kesällä kehittyneet pienet vihertävät kukat jäävät yleensä lehdistön varjoon. Villiviinin tärkein koristearvo syntyy rehevästä lehdistöstä ja näyttävästä syysväristä.

Villiviinit viihtyvät tuoreessa, runsasravinteisessa maassa. Ne kasvavat hyvin kevyessä varjossa, mutta syysväristä tulee kirkkain auringossa. Räystään alla taimi kärsii helposti kuivuudesta, joten reilu kastelu on tarpeen. Kun taimi on varttunut ja juuristo levinnyt kauemmas seinustalta, villiviini pärjää paahteessakin.

Imukärhivilliviini (Parthenocissus quinquefolia) kasvaa useiden metrien korkuiseksi ja tarttuu alustaan kärhiensä tarttumalevyillä. Se ei yleensä tarvitse erillistä köynnöstukea, mutta kasvupaikka kannattaa valita huolella, sillä voimakkaasti kiinnittyvä köynnös voi olla hankala irrottaa seinäpinnasta. Menestymisvyöhyke kannattaa tarkistaa Kasvikortistosta ja valitun taimen lajiketiedoista.

Sitä kestävämpää säleikkövilliviiniä (P. inserta) kasvatetaan V-vyöhykkeellä saakka. Tämä köynnös tarvitsee tuen päästäkseen kasvamaan ylös pergolaan tai seinälle. Koska laji on rotevampi ja rehevämpi kuin imukärhivilliviini, se sopii paremmin maanpeittäjäksi.

Tädykkeissä (Veronica) on sekä matalia maanpeite- ja kivikkokasveja että korkeampia perennoja. Kukinta-aika, kasvukorkeus ja kasvupaikkavaatimukset vaihtelevat lajista toiseen. Monien tädykkeiden kukat ovat sinisiä tai sinivioletteja, mutta lajikkeissa on myös vaaleanpunaisia ja valkoisia sävyjä.

Kasvupaikka valitaan lajin mukaan. Monet puutarhoissa kasvatettavat tädykkeet viihtyvät aurinkoisella paikalla ja hyvin vettä läpäisevässä kasvualustassa. Esimerkiksi tähkätädyke sopii kuivahkoon ja aurinkoiseen paikkaan, kun taas eri lajien kosteus- ja ravinnevaatimukset vaihtelevat.

Tädykkeiden kukinta-ajat vaihtelevat lajista ja lajikkeesta riippuen. Tähkätädyke (Veronica spicata) kukkii tyypillisesti kesällä, ja rantatädykkeen (Veronica longifolia) kukinta ajoittuu niin ikään pääosin kesään ja loppukesään. Myöhäisempää pystysuuntaista kukintaa puutarhaan tuo virginiantädykkö (Veronicastrum virginicum), joka kuuluu nykyisessä kasviluokituksessa eri sukuun kuin varsinaiset tädykkeet.

Virginiantädykkö (Veronicastrum virginicum) on korkea, pystykasvuinen perenna, jonka pitkät kukinnot tuovat istutuksiin näyttävää pystysuuntaista rakennetta. Rantatädyke (Veronica longifolia) on voimakaskasvuinen tädyke, joka viihtyy aurinkoisella tai valoisalla kasvupaikalla. Tähkätädyke (Veronica spicata) puolestaan sopii hyvin kuivahkolle, aurinkoiselle kasvupaikalle.

Mataliin ja keskikorkeisiin ryhmäperennoihin laskettavat loisto- (Veronica austriaca subsp. teucrium) ja unelmatädyke (Veronica gentianoides) kukkivat alkukesällä. Siro, lähes valkokukkainen unelmatädyke puhkeaa kukkaan ensimmäisenä. Pystyt kukkaversot kasvavat matalasta lehtiruusukkeesta. Tummempikukkainen loistotädyke kasvattaa rennohkoja, pienilehtisiä mättäitä. Runsas kukinta kestää kesäkuun alkupuolelta heinäkuun alkupuolelle ja uusiutuu monesti syksyllä.

Nurmikon vastikkeiksi rinteeseen ja muihin hankalasti hoidettaviin luiskiin voi istuttaa suikertavia lajeja. Taivaansinikukkainen nurmitädyke (Veronica chamaedrys) on meillä luonnonvarainen kasvi. Kaukasiantädyke (Veronica filiformis) on matalin, aivan maanmyötäisesti leviävä laji. Ainavihanta rohtotädyke (Veronica officinalis) kestää hyvin paahdetta ja viihtyy ohuessa mullassa.

Kivikkokasvien lomaan sopivat mätäs- (Veronica prostrata) ja hopeatädyke (Veronica spicata subsp. incana). Molemmat ovat matalia, parhaiten kuivahkossa maassa viihtyviä perennoja. Ensin mainitulla on lyhyet kukkaversot ja kukinnot, viimemainitulla pitkät kukkatähkät.

Katso syksyllä kukkivat perennat Kasvikortistossa